Pesukarhu
Tuli vaan mieleen, että vois kirjottaa jotain jostain eläimestä, ja päädyin sitten valitsemaan randomilla Pesukarhun. Pesukarhut ovat monille Pohjois-Amerikan eläimistä tutuimpia. Ne ovat sopeutuneet hyvin monenlaisiin ympäristöihin, ja ihmiset pitävät niiden hellyttävästä ulkomuodosta.
Nimi: Pesukarhu eli supi
Tieteellinen nimi: Procyon lotor
Heimo: Procyonidae, puolikarhut
Lahko: Carnivora, petoeläimet
Koko: Pää/ruumis 45-68 cm; häntä 20-30 cm; säkäkorkeus noin 25-30 cm; koiras noin neljänneksen isompi kuin naaras
Paino: 5-8 kg; joskus jopa 15 kg
Tuntomerkit: Musta "rosvonaamari", harmaat naamaviirut; silmät mustat, korvat lyhyet ja pyöreähköt; häntä tuuhea, ruskeamusta, raitoja yleensä 5; turkki pitkä- ja harmaakarvainen
Elintavat: Yöeläin; pääasiassa yksineläjä, toisilleen sukua olevat naaraat voivat kuitenkin elää lähellä toisiaan.
Lisääntyminen: Synnyttää helmi-huhtikuussa 4-6 poikasta, tiineysaika 63 vrk; vieroitus 7-viikoisena; naaras sukukypsä ensimmäisenä keväänään, koiras 2-vuotiaana; elinikä tarhassa yli 17 vuotta, luonnossa 16 vuotta
Ääntely: Sirpsuttaa, hyrisee, sihisee, haukkuu, murisee, ärisee ja vinkuu
Ravinto: Hedelmät, marjat, pähkinät, siemenet; myös kalat, ravut, simpukat, kotilot ja lierot; viljelykasveista esimerkiksi maissi ja varastovilja
Elinympäristö: Hyvin monenlaiset ympäristöt, myös taajamat
Levinneisyys: Kanadan länsiosat, Yhdysvallat ja Väli-Amerikka; Euroopassa tarhakarkulaisena ja istutettuna
Uhanalaisuus: Kanta runsas; puolikarhujen yleisin edustaja; kanta leviää ja kasvaa edelleen
Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen taruissa ja sananparsissa ylistetään pesukarhun älykkyyttä, valppautta ja tiedonhalua, ja myös uudisasukkaat ihastuivat pesukarhuihin. Niiden oppimisnopeus on arviolta reesusmakakin ja kesykissan oppimiskyvyn väliltä. Pesukarhuja pidetään usein elätteinä. Pesukarhun eli supin tunnistaa mustasta rosvonaamiosta ja poikkiraitaisesta tuuheasta hännästä. Ruumis on vankka, 5-8 kilon painoinen. Pohjoisen pesukarhut ovat eteläisiä lajitovereitaan isompia.
Metsästäjät ovat ampuneet valtavia määriä pesukarhuja nahkojen takia; turkiksista valmistetaan takkeja ja hattuja. Supeja myös tarhataan. Turkissa on kahdenlaisia karvoja. Lyhyt ja hieno, yksivärisen harmaa tai ruskehtava villakarva lämmittää ja suojaa jonkin verran myös kosteudelta. Villakarvanb joukossa kasvaa pitkiä ja jäykempiä, musta- tai valkopäisiä peitinkarvoja. Peitinkarvojen tiheys määrää turkin yleisvärin ja saa sen usein näyttämään sotkuiselta tai takkuiselta. Karvanvaihto varhain keväällä etenee päästä alkaen pitkin selkää. Uutta karvaa kasvaa koko kesän ajan, ja turkki paksunee sitä mukaa kun ilmat kylmenevät. Kokoa lukuun ottamatta sukupuolet ovat samannäköisiä, ja nuoret yksilöt muistuttavat aikuisia.
Supi on hyvä kiipeilijä. Se pystyy riippumaan terävien kynsien ja 180 astetta kiertyvien takajalkojen varassa ja laskeutumaan puunrunkoa pää edellä, mihin vain harvat nisäkkäät pystyvät.
Pesukarhu pesii usein onttoon puuhun; pesän suuaukko on muutaman metrin korkeudella. Päiväpiilona voi olla maanalainen käytävä, tuuhea pensaikko, vanha rakennus, kellari, halkopino tai heinäkasa - lähes mikä tahansa paikka, joka suojaa pedoilta ja koiranilmoilta.
Vesipeto
Levinneisyysalueellaan supeja esiintyy miltei kaikkialla, missä vain on vettä. Runsaimmat kannat ovat metsäisillä ja pensaikkoisilla soilla, mangrovessa, tulvatasankometsissä ja erilaisilla rantakosteikoilla. Supit ovat yleisiä myös viljelymailla ja hylätyillä maatiloilla. Ne voivat vallan mainiosti asettua myös kaupunkitaajamien puistoihin ja puutarhoihin.
Levinneisyysalueensa eteläosissa supit ovat toimeliaita vuoden ympäri. Yhdysvaltain pohjoisosissa ja eteläisessä Kanadassa lumentulo aloittaa niiden lepokauden, kevyen talviunen, vaikka ne ilmestyvätkin näkyviin lämpimän sääjakson aikana. Niiltä kuluu tästä syystä enemmän energiaa kuin talvihorrokseen vaipuvilta eläimiltä. Supi ei juurikaan nauti ravintoa lepokautenaan, joten sen selviytyminen talvesta on riippuvainen edellisenä kesänä ja syksynä hankituista rasvavarastoista. Pitkän ja ankaran talven aikana supi saattaa menettää puolet ruumiinpainostaan.
Supit ovat aktiivisia auringonlaskusta auringonnousuun; syömishuippu on juuri ennen keskiyötä. Rannikon kosteikoilla elävien supien tosin nähty aterioivan päivällä laskuveden aikaan, jolloin äyriäiset ja nilviäiset paljastuvat rannalla. Supit ovat opportunisteja, ne syövät mitä saatavissa on, ja juuri siinä piilee niiden menestyksen salaisuus.
Pesukarhujen ravinto koostuu mehevistä hedelmistä, marjoista, pähkinöistä ja siemenistä. Ne saattavat syödä myös lieroja ja hyönteisiä, ja vierailla joskus viljavarastoissa (maissi on niiden mielimuonaa). Pesukarhut syövät myös pikkulintuja ja toisinaan käärmeitä ja liskoja, ja tilaisuuden tullen ne käyvät kilpikonnien lisääntymisrannoilla varastamassa munia hiekasta. Pesukarhujen ruokalistalta löytyy myös muita selkärankaisia, esimerkiksi taskurottia, oravia, päästäisiä, jäniksiä ja minkkejä, tosin yleensä raatoina. Supi voi käydä myös isojen nisäkkäiden, kuten peuran, naudan ja jopa hevosen, haaskoilla.
Lisääntyminen
Pesukarhut tulevat sukukypsiksi ensimmäisenä keväänään, vaikka jotkin yksilöt - etenkin koiraat - lisääntyvät vasta seuraavana vuonna. Pariutumisaika kestää joulukuusta elokuuhun; etelässä se on myöhemmin. Lisääntymishuippu osuu yleensä helmi-maaliskuulle. Valtaosa poikueista syntyy muutamaa viikkoa myöhemmin huhti-toukokuussa. Mitä myöhemmin poikue syntyy, sitä huonommat mahdollisuudet pennuilla on lihoa tarpeeksi ennen talvea. Juuri talvien ankaruus saattaa olla tekijä, joka rajoittaa pesukarhujen leviämistä nykyisiltä asuinalueiltaan pohjoisemmaksi.
Vastasyntyneet pesukarhut painavat 60-75 grammaa ja ovat noin 10 senttimetrin pituisia. Ne ovat karvaisia lukuun ottamatta naamarin ja hännän renkaiden kohtia, joissa on vain paljasta tummaa ihoa. Noin kolmiviikkoisina poikaset avaavat silmänsä, mönkivät ja sirputtavat. Jalat kantavat kuukauden tai puolentoista ikäisellä pennulla, ja seitsenviikkoisena on ensimmäinen karvanvaihto.
Emo alkaa vieroittaa poikasia noin seitsenviikkoisina. Ne jättävät pesän vähitellen ja alkavat itse hankkia ravintoa. Emo saattaa kuitenkin imettää niitä jopa nelikuisiksi. Syksyllä jälkeläiset voivat painaa seitsemän kiloa, mutta vasta seuraavana vuonna niistä tulee täysikasvuisia. Perhe pysyy yhdessä pesässään talven yli, minkä jälkeen pennut lähtevät omille teilleen. Vain harvat supit elävät yli viisivuotiaiksi, mutta jotkin selviytyvät jopa 16 vuotta. Vanhin tunnettu tarhasupi on ollut elossa yli 20 vuotta.
Sosiaalinen järjestys
Pesukarhujen sosiaalisuudesta tiedetään vasta vähän. Aikuiset elävät yleensä yksin. Lähisukuisten naaraiden elinalueet menevät usein päällekkäin, mutta eläimet karttavat toisiaan. Alueella voi elää yksi tai useampia koiraita ja pariutua naaraiden kanssa. Lisääntymisaikana naaraat parittelevat 1-4 koiraan kanssa. Koiraat kilpailevat parittelumahdollisuuksista, joihin rotevilla yksilöillä on parhaimmat edellytykset. Menestyksekäs koiras hoitaa usein yli puolet alueen paritteluista.
Koiraat elävät joko yksin tai pienissä ryhmissä selvällä 50-5000 hehtaarin reviirillä. Yleensä supit liikkuvat vuodessa 600 hehtaarin alueella. Koiraat hajaantuvat lisääntymisajaksi, kun keskinäiset tappelut ja kilpailu lisääntyvät. Erilaisilla eleillä, ääntelyllä ja hajuilla on tärkeä merkitys sosiaalisten suhteiden solmimisessa ja ylläpidossa. Supeilta on tunnistettu ainakin 13 erilaista ääntä. Ääniviestintää käyttävät lähellä toisiaan olevat yksilöt. Emot pitävät yhteyttä poikasiinsa kehräävillä äänillä, kun taas sihinä, haukahdukset ja puhinat ilmentävät pelkoa.
Pesukarhu on menestynyt hyvin, mutta IUCN:n Uhanalaisten lajien luettelossa on monia sen lähisukuisia lajeja, kuten cozumelinsupi (Procyon pygmaeus) Meksikon kaakkoisosissa. Barbadoksensupi (P. gloverellani) lienee kuollut sukupuuttoon joskus 1970-luvulla. Tavallinen pesukarhu on kuitenkin menestynyt verrattoman hyvin. Sudet, puumat, amerikanhuuhkajat ja alligaattorit ovat supille uhka, mutta aika harvoin se joutuu niiden saaliiksi. Pesukarhuja metsästetään myös huvin vuoksi, mikä tosin vaikuttaa kantoihin verraten vähän.
Suurimpia huolenaiheita ovat pesukarhun alttius tietyille sairauksille, joita ne voivat levittää edelleen ihmisiin. Sellaisia ovat esimerkiksi leptospiroosi, jänisrutto ja yleisimpänä ja pahimpana raivotauti eli rabies. Pesukarhu on merkittävin rabieksen kantaja Yhdysvaltojen kaakkoisosissa. Koko maassa 1997 todetuista villieläinten raivotautitapauksista puolet oli pesukarhuilla. Supi on usein isäntänä loismadolle, joka saattaa kuitenkin olla hengenvaarallinen lemmikkieläimille ja jopa ihmiselle, etenkin pienille lapsille.
Nimi: Pesukarhu eli supi
Tieteellinen nimi: Procyon lotor
Heimo: Procyonidae, puolikarhut
Lahko: Carnivora, petoeläimet
Koko: Pää/ruumis 45-68 cm; häntä 20-30 cm; säkäkorkeus noin 25-30 cm; koiras noin neljänneksen isompi kuin naaras
Paino: 5-8 kg; joskus jopa 15 kg
Tuntomerkit: Musta "rosvonaamari", harmaat naamaviirut; silmät mustat, korvat lyhyet ja pyöreähköt; häntä tuuhea, ruskeamusta, raitoja yleensä 5; turkki pitkä- ja harmaakarvainen
Elintavat: Yöeläin; pääasiassa yksineläjä, toisilleen sukua olevat naaraat voivat kuitenkin elää lähellä toisiaan.
Lisääntyminen: Synnyttää helmi-huhtikuussa 4-6 poikasta, tiineysaika 63 vrk; vieroitus 7-viikoisena; naaras sukukypsä ensimmäisenä keväänään, koiras 2-vuotiaana; elinikä tarhassa yli 17 vuotta, luonnossa 16 vuotta
Ääntely: Sirpsuttaa, hyrisee, sihisee, haukkuu, murisee, ärisee ja vinkuu
Ravinto: Hedelmät, marjat, pähkinät, siemenet; myös kalat, ravut, simpukat, kotilot ja lierot; viljelykasveista esimerkiksi maissi ja varastovilja
Elinympäristö: Hyvin monenlaiset ympäristöt, myös taajamat
Levinneisyys: Kanadan länsiosat, Yhdysvallat ja Väli-Amerikka; Euroopassa tarhakarkulaisena ja istutettuna
Uhanalaisuus: Kanta runsas; puolikarhujen yleisin edustaja; kanta leviää ja kasvaa edelleen
Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen taruissa ja sananparsissa ylistetään pesukarhun älykkyyttä, valppautta ja tiedonhalua, ja myös uudisasukkaat ihastuivat pesukarhuihin. Niiden oppimisnopeus on arviolta reesusmakakin ja kesykissan oppimiskyvyn väliltä. Pesukarhuja pidetään usein elätteinä. Pesukarhun eli supin tunnistaa mustasta rosvonaamiosta ja poikkiraitaisesta tuuheasta hännästä. Ruumis on vankka, 5-8 kilon painoinen. Pohjoisen pesukarhut ovat eteläisiä lajitovereitaan isompia.
Metsästäjät ovat ampuneet valtavia määriä pesukarhuja nahkojen takia; turkiksista valmistetaan takkeja ja hattuja. Supeja myös tarhataan. Turkissa on kahdenlaisia karvoja. Lyhyt ja hieno, yksivärisen harmaa tai ruskehtava villakarva lämmittää ja suojaa jonkin verran myös kosteudelta. Villakarvanb joukossa kasvaa pitkiä ja jäykempiä, musta- tai valkopäisiä peitinkarvoja. Peitinkarvojen tiheys määrää turkin yleisvärin ja saa sen usein näyttämään sotkuiselta tai takkuiselta. Karvanvaihto varhain keväällä etenee päästä alkaen pitkin selkää. Uutta karvaa kasvaa koko kesän ajan, ja turkki paksunee sitä mukaa kun ilmat kylmenevät. Kokoa lukuun ottamatta sukupuolet ovat samannäköisiä, ja nuoret yksilöt muistuttavat aikuisia.
Supi on hyvä kiipeilijä. Se pystyy riippumaan terävien kynsien ja 180 astetta kiertyvien takajalkojen varassa ja laskeutumaan puunrunkoa pää edellä, mihin vain harvat nisäkkäät pystyvät.
Pesukarhu pesii usein onttoon puuhun; pesän suuaukko on muutaman metrin korkeudella. Päiväpiilona voi olla maanalainen käytävä, tuuhea pensaikko, vanha rakennus, kellari, halkopino tai heinäkasa - lähes mikä tahansa paikka, joka suojaa pedoilta ja koiranilmoilta.
Vesipeto
Levinneisyysalueellaan supeja esiintyy miltei kaikkialla, missä vain on vettä. Runsaimmat kannat ovat metsäisillä ja pensaikkoisilla soilla, mangrovessa, tulvatasankometsissä ja erilaisilla rantakosteikoilla. Supit ovat yleisiä myös viljelymailla ja hylätyillä maatiloilla. Ne voivat vallan mainiosti asettua myös kaupunkitaajamien puistoihin ja puutarhoihin.
Levinneisyysalueensa eteläosissa supit ovat toimeliaita vuoden ympäri. Yhdysvaltain pohjoisosissa ja eteläisessä Kanadassa lumentulo aloittaa niiden lepokauden, kevyen talviunen, vaikka ne ilmestyvätkin näkyviin lämpimän sääjakson aikana. Niiltä kuluu tästä syystä enemmän energiaa kuin talvihorrokseen vaipuvilta eläimiltä. Supi ei juurikaan nauti ravintoa lepokautenaan, joten sen selviytyminen talvesta on riippuvainen edellisenä kesänä ja syksynä hankituista rasvavarastoista. Pitkän ja ankaran talven aikana supi saattaa menettää puolet ruumiinpainostaan.
Supit ovat aktiivisia auringonlaskusta auringonnousuun; syömishuippu on juuri ennen keskiyötä. Rannikon kosteikoilla elävien supien tosin nähty aterioivan päivällä laskuveden aikaan, jolloin äyriäiset ja nilviäiset paljastuvat rannalla. Supit ovat opportunisteja, ne syövät mitä saatavissa on, ja juuri siinä piilee niiden menestyksen salaisuus.
Pesukarhujen ravinto koostuu mehevistä hedelmistä, marjoista, pähkinöistä ja siemenistä. Ne saattavat syödä myös lieroja ja hyönteisiä, ja vierailla joskus viljavarastoissa (maissi on niiden mielimuonaa). Pesukarhut syövät myös pikkulintuja ja toisinaan käärmeitä ja liskoja, ja tilaisuuden tullen ne käyvät kilpikonnien lisääntymisrannoilla varastamassa munia hiekasta. Pesukarhujen ruokalistalta löytyy myös muita selkärankaisia, esimerkiksi taskurottia, oravia, päästäisiä, jäniksiä ja minkkejä, tosin yleensä raatoina. Supi voi käydä myös isojen nisäkkäiden, kuten peuran, naudan ja jopa hevosen, haaskoilla.
Lisääntyminen
Pesukarhut tulevat sukukypsiksi ensimmäisenä keväänään, vaikka jotkin yksilöt - etenkin koiraat - lisääntyvät vasta seuraavana vuonna. Pariutumisaika kestää joulukuusta elokuuhun; etelässä se on myöhemmin. Lisääntymishuippu osuu yleensä helmi-maaliskuulle. Valtaosa poikueista syntyy muutamaa viikkoa myöhemmin huhti-toukokuussa. Mitä myöhemmin poikue syntyy, sitä huonommat mahdollisuudet pennuilla on lihoa tarpeeksi ennen talvea. Juuri talvien ankaruus saattaa olla tekijä, joka rajoittaa pesukarhujen leviämistä nykyisiltä asuinalueiltaan pohjoisemmaksi.
Vastasyntyneet pesukarhut painavat 60-75 grammaa ja ovat noin 10 senttimetrin pituisia. Ne ovat karvaisia lukuun ottamatta naamarin ja hännän renkaiden kohtia, joissa on vain paljasta tummaa ihoa. Noin kolmiviikkoisina poikaset avaavat silmänsä, mönkivät ja sirputtavat. Jalat kantavat kuukauden tai puolentoista ikäisellä pennulla, ja seitsenviikkoisena on ensimmäinen karvanvaihto.
Emo alkaa vieroittaa poikasia noin seitsenviikkoisina. Ne jättävät pesän vähitellen ja alkavat itse hankkia ravintoa. Emo saattaa kuitenkin imettää niitä jopa nelikuisiksi. Syksyllä jälkeläiset voivat painaa seitsemän kiloa, mutta vasta seuraavana vuonna niistä tulee täysikasvuisia. Perhe pysyy yhdessä pesässään talven yli, minkä jälkeen pennut lähtevät omille teilleen. Vain harvat supit elävät yli viisivuotiaiksi, mutta jotkin selviytyvät jopa 16 vuotta. Vanhin tunnettu tarhasupi on ollut elossa yli 20 vuotta.
Sosiaalinen järjestys
Pesukarhujen sosiaalisuudesta tiedetään vasta vähän. Aikuiset elävät yleensä yksin. Lähisukuisten naaraiden elinalueet menevät usein päällekkäin, mutta eläimet karttavat toisiaan. Alueella voi elää yksi tai useampia koiraita ja pariutua naaraiden kanssa. Lisääntymisaikana naaraat parittelevat 1-4 koiraan kanssa. Koiraat kilpailevat parittelumahdollisuuksista, joihin rotevilla yksilöillä on parhaimmat edellytykset. Menestyksekäs koiras hoitaa usein yli puolet alueen paritteluista.
Koiraat elävät joko yksin tai pienissä ryhmissä selvällä 50-5000 hehtaarin reviirillä. Yleensä supit liikkuvat vuodessa 600 hehtaarin alueella. Koiraat hajaantuvat lisääntymisajaksi, kun keskinäiset tappelut ja kilpailu lisääntyvät. Erilaisilla eleillä, ääntelyllä ja hajuilla on tärkeä merkitys sosiaalisten suhteiden solmimisessa ja ylläpidossa. Supeilta on tunnistettu ainakin 13 erilaista ääntä. Ääniviestintää käyttävät lähellä toisiaan olevat yksilöt. Emot pitävät yhteyttä poikasiinsa kehräävillä äänillä, kun taas sihinä, haukahdukset ja puhinat ilmentävät pelkoa.
Pesukarhu on menestynyt hyvin, mutta IUCN:n Uhanalaisten lajien luettelossa on monia sen lähisukuisia lajeja, kuten cozumelinsupi (Procyon pygmaeus) Meksikon kaakkoisosissa. Barbadoksensupi (P. gloverellani) lienee kuollut sukupuuttoon joskus 1970-luvulla. Tavallinen pesukarhu on kuitenkin menestynyt verrattoman hyvin. Sudet, puumat, amerikanhuuhkajat ja alligaattorit ovat supille uhka, mutta aika harvoin se joutuu niiden saaliiksi. Pesukarhuja metsästetään myös huvin vuoksi, mikä tosin vaikuttaa kantoihin verraten vähän.
Suurimpia huolenaiheita ovat pesukarhun alttius tietyille sairauksille, joita ne voivat levittää edelleen ihmisiin. Sellaisia ovat esimerkiksi leptospiroosi, jänisrutto ja yleisimpänä ja pahimpana raivotauti eli rabies. Pesukarhu on merkittävin rabieksen kantaja Yhdysvaltojen kaakkoisosissa. Koko maassa 1997 todetuista villieläinten raivotautitapauksista puolet oli pesukarhuilla. Supi on usein isäntänä loismadolle, joka saattaa kuitenkin olla hengenvaarallinen lemmikkieläimille ja jopa ihmiselle, etenkin pienille lapsille.
Kommentit
Lähetä kommentti