Kiinan kehitys
Länsimailla levisi 1800-luvulla käsitys, jonka mukaan Kiinan - ja muidenkin itämaiden - kulttuuri oli toisaalta ikivanhaa, toisaalta tälle ikivanhalle tasolleen jähmettynyttä. Tähän ajatukseen päädyttiin helposti vertaamalla oman ajan Euroopan nopeaa kehitystä ja Kiinan siihen verrattuna tuskallista modernisoitumista. Siihen sisältyi kuitenkin myös poliittis-ideologinen sanoma: pysähtyneisyyttä ja siihen liittyvää kyvyttömyyttä muutokseen käytettiin perusteltuna länsimaiden vallan lisäämiselle ja imperialistiselle käytännölle. Tämä käsitys, joka pitää Kiinaa teknisesti vähän kehittyneenä tai sitten katsoo sen tehneen edistysaskeleensa jo hyvin varhain menneisyydessä, elää jossakin määrin vieläkin. Tyypillinen esimerkki siitä on historian koulukirjojen näihin asti vallinnut tapa kuvata itämaita korkeakulttuurien synnyn yhteydessä ja tarttua uudelleen niiden historiaan vasta kolonialismin myötä - aivan kuin niissä ei mainittavaa yhteiskunnallista ja kulttuurikehitystä olisi tällä välin tapahtunutkaan.
Lienee turhaa toistaa, että käsitys on virheellinen. Monta kertaa Kiinan sivilisaation vanhuutta on liioiteltu; vielä useammin on turhaan korostettu sen pysähtyneisyyttä. On kuitenkin totta, että esimerkiksi metallin käsittelyssä ja osaksi maataloustekniikassa kiinalaiset olivat vanhalla ajalla edellä Eurooppaa ja Lähi-itää. Myöhemminkin kehitys teknologiassa ja sen soveltamisessa jatkui. Kiinakin läheni kaupallista ja teollista irtiottoa. Myöhäiskeskiajalla siellä kehittyi oma teollinen tekniikkansa, joka aika suuresti vastasi Euroopan manufaktuuriteollisuudessa käytettyä. Esimerkiksi Mark Elvin, joka on tutkinut asiaa, pitää Kiinaa tekstiilituotannon teknistä tasoa ja koneistusta vähintäänkin yhtä hyvänä kuin Italian teollisuuskaupungeissa myöhäiskeskiajalla käytettyä.
Kiinassa ei kuitenkaan teollista vallankumousta tapahtunut, eikä siellä siirrytty kapitalismiin, vaan maa alkoi uudella ajalla jäädä jälkeen länsimaista. Tälle on etsitty selityksiä. Niitä on esitetty kaksikin (jotka tosin liittyvät osittain toisiinsa). Toinen on institutionaalinen ja mentaalinen. Kiinassa ei käsityöläisiä ja kauppiaita arvostettu samalla tapaa kuin Euroopassa: siksi heidän edustamansa arvot eivät saaneet vastaavaa kaikupohjaa. Heillä ei myöskään ollut samaa institutionaalista voimaa. Kiinassa ei koskaa ollut kaupunkien itsehallintoa ja siihen pohjautuvaa kauppiaiden ja elinkeinoharjoittajien valtaa nimenomaisina ryhmänsä edustajina valtioon nähden. Näin siis heidän elinkeinovapautensa ja poliittinen vaikutusmahdollisuutensa jäivät vähäisiksi. Heistä ei muodostunut porvaristoa, poliittista luokkaa ja valtakeskusta. Toisaalta heidän mahdollisuutensa henkilökohtaiseen nousuun yhteiskunnassa olivat jopa suuremmat kuin Euroopassa: koska muodollista säätyrajoitusta ei ollut, he saattoivat - ainakin lastensa osalta - yrittää muuttaa varakkuutensa arvostetuksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, virkamies-tilanherra-luokan jäsenyydeksi.
Niinpä teollisuudessa hankitut varat siirtyivät koulutukseen ja maahan. Nämä olivat lisäksi luultavasti tuottavampia ja ainakin turvallisempia sijoituksia, sillä virkamiehistö, joka vieroksui kauppaa ja teollisuutta, oli halukas iskemään niiden voittoihin verottajan kynsin.
Toinen selitys on puhtaammin taloudellinen: sen mukaan Kiina ajautui 'korkean tason tasapainon ansaan'. Sen mukaan väestönkasvu ja taloudellinen kehitys olivat saavuttaneet sen tason, mihin oli mahdollista päästä valtakunnan käytettävissä olevien luonnonvarojen ja suhteellisen kehittyneen tekniikan avulla. Tälle tilanteelle oli ominaista se, että maassa oli puute raaka-aineista, mutta sen sijaan saatavilla runsaasti halpaa työvoimaa. Tällöin ei ollut tarpeellista eikä kannattavaa tehdä työtä helpottavia keksintöjä eikä investoida tekniikan parantamiseen - päinvastainen tilanne, työvoiman puute ja runsaat raaka-ainevarat, taas tunnetusti stimuloi teknisiä investointeja. Kiinan kohdalla maan suhteellinen eristyminen auttoi tasapainotilan säilymistä; vasta kun ulkoinen paine kasvoi ennennäkemättömän suureksi, tasapaino alkoi murtua ja syvä muutos oli edessä.
Lienee turhaa toistaa, että käsitys on virheellinen. Monta kertaa Kiinan sivilisaation vanhuutta on liioiteltu; vielä useammin on turhaan korostettu sen pysähtyneisyyttä. On kuitenkin totta, että esimerkiksi metallin käsittelyssä ja osaksi maataloustekniikassa kiinalaiset olivat vanhalla ajalla edellä Eurooppaa ja Lähi-itää. Myöhemminkin kehitys teknologiassa ja sen soveltamisessa jatkui. Kiinakin läheni kaupallista ja teollista irtiottoa. Myöhäiskeskiajalla siellä kehittyi oma teollinen tekniikkansa, joka aika suuresti vastasi Euroopan manufaktuuriteollisuudessa käytettyä. Esimerkiksi Mark Elvin, joka on tutkinut asiaa, pitää Kiinaa tekstiilituotannon teknistä tasoa ja koneistusta vähintäänkin yhtä hyvänä kuin Italian teollisuuskaupungeissa myöhäiskeskiajalla käytettyä.
Kiinassa ei kuitenkaan teollista vallankumousta tapahtunut, eikä siellä siirrytty kapitalismiin, vaan maa alkoi uudella ajalla jäädä jälkeen länsimaista. Tälle on etsitty selityksiä. Niitä on esitetty kaksikin (jotka tosin liittyvät osittain toisiinsa). Toinen on institutionaalinen ja mentaalinen. Kiinassa ei käsityöläisiä ja kauppiaita arvostettu samalla tapaa kuin Euroopassa: siksi heidän edustamansa arvot eivät saaneet vastaavaa kaikupohjaa. Heillä ei myöskään ollut samaa institutionaalista voimaa. Kiinassa ei koskaa ollut kaupunkien itsehallintoa ja siihen pohjautuvaa kauppiaiden ja elinkeinoharjoittajien valtaa nimenomaisina ryhmänsä edustajina valtioon nähden. Näin siis heidän elinkeinovapautensa ja poliittinen vaikutusmahdollisuutensa jäivät vähäisiksi. Heistä ei muodostunut porvaristoa, poliittista luokkaa ja valtakeskusta. Toisaalta heidän mahdollisuutensa henkilökohtaiseen nousuun yhteiskunnassa olivat jopa suuremmat kuin Euroopassa: koska muodollista säätyrajoitusta ei ollut, he saattoivat - ainakin lastensa osalta - yrittää muuttaa varakkuutensa arvostetuksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, virkamies-tilanherra-luokan jäsenyydeksi.
Niinpä teollisuudessa hankitut varat siirtyivät koulutukseen ja maahan. Nämä olivat lisäksi luultavasti tuottavampia ja ainakin turvallisempia sijoituksia, sillä virkamiehistö, joka vieroksui kauppaa ja teollisuutta, oli halukas iskemään niiden voittoihin verottajan kynsin.
Toinen selitys on puhtaammin taloudellinen: sen mukaan Kiina ajautui 'korkean tason tasapainon ansaan'. Sen mukaan väestönkasvu ja taloudellinen kehitys olivat saavuttaneet sen tason, mihin oli mahdollista päästä valtakunnan käytettävissä olevien luonnonvarojen ja suhteellisen kehittyneen tekniikan avulla. Tälle tilanteelle oli ominaista se, että maassa oli puute raaka-aineista, mutta sen sijaan saatavilla runsaasti halpaa työvoimaa. Tällöin ei ollut tarpeellista eikä kannattavaa tehdä työtä helpottavia keksintöjä eikä investoida tekniikan parantamiseen - päinvastainen tilanne, työvoiman puute ja runsaat raaka-ainevarat, taas tunnetusti stimuloi teknisiä investointeja. Kiinan kohdalla maan suhteellinen eristyminen auttoi tasapainotilan säilymistä; vasta kun ulkoinen paine kasvoi ennennäkemättömän suureksi, tasapaino alkoi murtua ja syvä muutos oli edessä.
Kommentit
Lähetä kommentti